Päätin sunnuntaina vihdoinkin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja mennä katusoittamaan. Valitsin paikaksi Esplanadin puiston Helsingin keskustasta. Paikka oli ensimmäinen johon päädyin, etenkin, kun saavuin niin myöhään että romanibändi oli ehtinyt vallata puiston keskiosan.
Mukanani oli teräskielinen akustinen kitara, pyörillä varustettu vedettävä vahvistin ja siihen kuuluva puhemikrofoni, jonka kiinnitin puisella pyykkipojalla lettiini. Mikrofoniviritelmäni oli ehkä koominen, mutta kieltämättä aika sympaattinen.
Istahdin nurmikolle tien viereen, laitoin kamat kohdalleen ja jätin epäröimisen. Tämä on esiintyminen. Ei kulunut aikaakaan, kun omat kolikkoni kitaralaukun pohjalla saivat seuraa. Lauloin maapallon pelastamisesta, pandakarhuista, talouskasvusta ja maailmanparantajaprinsessasta. Olin kiinnittänyt kitaralaukun sisäkanteen lapun:"Hei, olen Ella (sukunimeni), ja haluan pelastaa maapallon. Kerään rahaa levyn tekoon." En tiedä oliko se lapun, laulun sanojen, sävelen vai oman säteilyni ansiota, mutta lopputulokseksi sain keskimäärin 7 euroa tunnilta! Ei paha. Yksi humalainen mies pyysi saada soittaa kitaraani, ja kieltäydyttyäni kohteliaasti useammankin kerran tyyppi tajusi lähteä. Ensimmäinen katusoittoon liittyvä pelkoni kohdattu, ja voitettu! Sain osakseni enimmäkseen aurinkoisia hymyjä ja kiinnostuneita katseita. Ei mitään negatiivista!
Seuraavana aamuna (maanantai) päätin lähteä aikaisemmin. Olin sunnuntaina ollut klo 13-17 välillä, nyt kokeilin lähteä jo ennen puoltapäivää. Halusin hyvän paikan, sillä en ole ainoa.
Ehdin Helsinkiin ennen yhtätoista. Ajattelin vaihtaa toiselle puolelle Esplanadia, mutta juuri ennen kun olin ehtinyt asettua uudelle paikalle, tien toisella puolen alkoi soittaa iso romaniporukka. Äänenvoimakkuudessa eivät säästelleet saati ryhmän koossa, mutta biisejä heillä taisi olla vain yksi. Ei minulla ole mitään romaneita saati heidän katusoittoaan vastaan, mutta se tuppaa olemaan usein aika samanlaista. Joko se ärsyttää, tai tekee kovin surulliseksi. Harvemmin mitään kovin omaperäistä, ja lisäksi jalkoihin jäävät paikalliset katusoittajat. Palasin edellisen päivän paikalle ja katsoin tien toisella puolella olevan ravintolan ulkoterassia. Pyysin mielessäni anteeksi, jos aiheutan heille häiriötä myös tänään.
Oli kovin tuulista verrattuna edelliseen päivään, ja porukkaa oli kaduilla vähemmän. Ensimmäisten kolikoiden kilinään kului aikansa. Kivisen alun jälkeen aurinko alkoi pilkottaa, etenkin syötyäni ainokaisen eväsleipäni. Tien nimittäin ylitti yllättäen valkomustapukuinen tarjoilija, kädessään avattu lasipullo pillin kera ja toisessa paperin päällä komeileva pulla. Mitä, minulleko? Pelkäsin aiemmin paikkaa valitessani tosiaan, että häiritsen ravintolan toimintaa. Mutta päin vastoin, sain kuulla tarjoilijoiden kuunnelleen jo edellisenä päivänä soittoani ja ilahtuneen kovasti. Olivat ajatelleet, että ruoka maistuisi. Olin häikäistynyt hyväsydämisyydestä, yllättävästä positiivisesta huomiosta sekä oman musiikkini hyvästä laadusta muiden ihmisten korvissa. Hurjaa!
Mieleeni jäi kuitenkin myös juuri ennen lopettamistani ilmestynyt, varsin sympaattinen pummi. Niin rähjäinen ja kamalan näköinen kuin olikin, olin erityisen otettu, kun mies jäi kuuntelemaan haltioituneena ja oli yksi harvoista, joka kuunteli todella sanoja. Hän kuunteli soittoani useita minuutteja ja itki.Olin aika otettu.
Lopetettuani soittamisen kävin vielä erikseen kiittämässä ravintolan tarjoilijoita heidän huomaavaisuudestaan. Palautin myös lasipullon, jotta he voisivat kierrättää sen. Rahaa kertyi enemmän kuin edellisenä päivänä, sillä ylimääräisten eväiden voimilla jaksoin tunnin pidempään. Huolimatta tuulisemmasta säästä ja siitä, että oli arkipäivä ja vähemmän porukkaa, keskimääräinen tuntipalkkani oli lähestulkoon sama kuin edellisenäkin päivänä. Ja jäi hyvä mieli!
Palatessani rautatieasemalle Amnestyn feissari pysäytti minut. Hän esitteli järjestön toimintaa ja halusi minusta kuukausilahjoittajan. Kerroin olevani jo lahjoittaja Greenpeacella, joten harkitsen uudelleen, kun olen työelämässä. Kuuntelin kuitenkin esittelyn varsin kiinnostuneena ja kerroin, että mielelläni osallistun kuitenkin kampanjoihin allekirjoittamalla vetoomuksia ym. Feissarin kunniaksi mainostan täällä kuitenkin: Amnestyn kuukausilahjoituksen minimi on 5 euroa, joten jos ihmisoikeusasiat koskettavat ja raha-asiat ovat mallillaan, suosittelen. :) Lisäksi hän mainitsi Amnestyn Joku Raja-kampanjan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti