Katusoittamista osa II

Hei! Haluaisin jatkaa kertomustani katusoittokokemuksistani. Olen käynyt soittamassa jo useamman kerran ja rohjennut jopa aivan keskelle Espaa soittamaan. Ihmiset ovat jääneet kuuntelemaan mielellään, osa on jopa ymmärtänyt sanomani. Laulan suomeksi, mutta myös turistit ovat kannustaneet maailmanparannuslaulamistani sen jälkeen, kun pystytin kaksikielisen kyltin: "Hei, olen Ella ja haluan pelastaa maapallon. Laulan omia sävellyksiäni ja kerään rahaa levyn tekoon. Hello. I'm Ella. I'm singing my own songs to save our planet." Hymyilevä olemukseni, laulujen sanat, sävel, teksti tai kaikki yhtenä kokonaisuutena saivat juttuni toimimaan. Sain kasaan enemmän rahaa kuin olin kuvitellutkaan saavani päivässä. Kyllä näillä levy tehdään, ja sitten pelastetaan pallo!

Humalaiset eivät ole onneksi ainoita, jotka ovat jääneet tekemään tuttavuutta kanssani. Olin laulamassa kappalettani, joka kertoi pienestä maailmanparantajatytöstä. Lauloin juuri sanat "pelastakaa tämä maa, jos se teitä kiinnostaa", kun ohitseni pyöräili eräs vanhempi miehenkilö. Tämä jäi kuuntelemaan ja innostui musiikistani ja sanomastani kovasti. Hän oli itsekin luontoihminen, joka tekee omaa musiikkia kyseisestä aiheesta. Sovimme tapaamisen seuraavalle päivälle ja keskustelimme jopa pari tuntia ihmisen ja luonnon suhteesta. Ensimmäisen kerran koskaan sain vapaasti keskustella normaalisti vaiettavista aiheista. Yksi on se, kuinka pitkälle ihminen saa mennä eläinkokeiden suhteen, jos kyseessä on ihmishengen pelastaminen. Henkilökohtainen, monen mielestä jotenkin karu mielipiteeni on, että ihmiselle kuuluvat ylellisyydet kuuluu testata vapaaehtoisilla ihmisillä, ei eläimillä. Keskustelutoverini oli suuresta ikäerosta ja taustoista huolimatta monessa asiassa varsin samaa mieltä kanssani. Hän sanoi, että ihmisen ja luonnon välinen yhteys on nykymaailmassa katkennut ja se tulee löytää. Oivalsin, että yhteyttä syö myös ihmisen terminologia: sanat "ihminen" ja "eläin" ovat lähes väistämättä puheessa eroteltuja, vaikka ihminen on eläin itsessään. Eläimiksi lasketaan kaikki muut eläinlajit paitsi ihminen. Mahdetaankohan tulevaisuudessa kieltää sana "eläin"? Sehän on tarkemmin katsottuna lähes loukkaava ilmaus. Keskustelutoverini sanoi, että "eläimet" ovat enemmänkin kuin pikkusisaruksiamme, joita täytyy suojella ja joiden kanssa tulee elää tasavertaisena.
Tulimme siihen tulokseen, ettei ihminen voi olla koskaan täydellinen asioissa, joita tekee. Siksi ihmisen tulisi alistua luonnolle ja kunnioittaa sitä kuin "äitiä", ei määrätä sitä itse ja leikkiä Jumalaa. Ennen luonto määräsi ja rajoitti ihmisen toimintaa, nykyään ihminen luonnon toimintaa. Kuin vene olisi kaatunut väärin päin. Kuinka käykään...

Näin tunnepuolella katusoittaminen on tuonut paljon iloa ja elämyksiä, etenkin sitä kautta, että olen saanut aivan tuntemattomilta niin sanallista kuin sanatontakin palautetta. Olen "pelastanut maapalloa" tavallani, vaikka vaikutus olisikin vielä varsin pientä. Vielä teen levyn, joka välittää kuulijalle sanomani vielä katusoittoa tehokkaammin.
Fyysisesti soittaminen monta tuntia kerrallaan on kuitenkin raskasta. Laulaminen itsessään vaatii paljon, kitaran kielet nirhaavat sormia hajalle, jatkuva istuminen tekee kipeää selälle ja toisinaan myös eväät ovat huonot. Humalaisten kohtaamiseen liittyvä varautuneisuus ja osittainen pelko syövät henkistäkin puolta. Annan ihmisille paljon energiaa aina kun laulan. Olen joutunut pitämään välipäiviä uupumuksen vuoksi. Silti, kaikki on sen arvoista. Toki soittaminen käy myös mukavasta kesätyöstä rahallisesti, mutta suurin vetävä voima sen tekemiseen on kutsumus. Haluan tehdä tätä ja pelastaa maapallon, onnistuin siinä tai en. Erään ohitseni kulkeneen perheen isä sanoi, että tehtäväni on mahdoton. Myöhemmin eräs hyvin onnelliselta vaikuttava mieshenkilö jäi ihastuksissaan kuuntelemaan, taputti minua olalle ja hihkaisi innoissaan "IHANA missio sulla! Jatka vaan!". Itse uskon vahvasti muutoksen mahdollisuuteen.


Tänään pidin sään vuoksi välipäivää ja hengasin Helsingissä ystäväni kanssa. Iloiset feissarit halusivat kovasti jutella. Ilmoitin Greenpeacen feissareille, että olen jo lahjoittaja. Tänään kuitenkin kuulin Greenpeacelta myös jotain uutta: Arktis-kampanja on kasvanut. Nyt vasta pääsenkin sisälle juttuun, ei ainoastaan yksinkertaisten vetoomusten kautta. Nyt Arktiksen innokas pelastaja voi luoda kampanjan sivuille oman profiilin ja värvätä kampanjaan lisää ihmisiä. Sivuilla voi julkaista aiheeseen liittyviä valokuvia, videoita ym. omaa materiaalia kampanjan edistämiseksi. Kun värvää toisen mukaan tai omasta tuotannosta tykätään, saa pisteitä. Innostuin, kun yksi vaihtoehto oli tehdä lauluja. Todellakin, nyt teen Arktikselle uuden hittibiisin! Laulun sanat on puoliksi luotu jo, ehkä viikon kuluessa teen kappaleen valmiiksi ja ehkä osallistun sillä kampanjaan.
Olen facebookissa kovin arka, mutta blogissani mielelläni mainostan kampanjaa.
Tule jääkarhujen mukaan pelastamaan Arktista teolliselta hyväksikäytöltä.

Mitä jos pelastetaan katusoitolla maapallo?

Päätin sunnuntaina vihdoinkin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja mennä katusoittamaan. Valitsin paikaksi Esplanadin puiston Helsingin keskustasta. Paikka oli ensimmäinen johon päädyin, etenkin, kun saavuin niin myöhään että romanibändi oli ehtinyt vallata puiston keskiosan.

Mukanani oli teräskielinen akustinen kitara, pyörillä varustettu vedettävä vahvistin ja siihen kuuluva puhemikrofoni, jonka kiinnitin puisella pyykkipojalla lettiini. Mikrofoniviritelmäni oli ehkä koominen, mutta kieltämättä aika sympaattinen.

Istahdin nurmikolle tien viereen, laitoin kamat kohdalleen ja jätin epäröimisen. Tämä on esiintyminen. Ei kulunut aikaakaan, kun omat kolikkoni kitaralaukun pohjalla saivat seuraa. Lauloin maapallon pelastamisesta, pandakarhuista, talouskasvusta ja maailmanparantajaprinsessasta. Olin kiinnittänyt kitaralaukun sisäkanteen lapun:"Hei, olen Ella (sukunimeni), ja haluan pelastaa maapallon. Kerään rahaa levyn tekoon." En tiedä oliko se lapun, laulun sanojen, sävelen vai oman säteilyni ansiota, mutta lopputulokseksi sain keskimäärin 7 euroa tunnilta! Ei paha. Yksi humalainen mies pyysi saada soittaa kitaraani, ja kieltäydyttyäni kohteliaasti useammankin kerran tyyppi tajusi lähteä. Ensimmäinen katusoittoon liittyvä pelkoni kohdattu, ja voitettu! Sain osakseni enimmäkseen aurinkoisia hymyjä ja kiinnostuneita katseita. Ei mitään negatiivista!

Seuraavana aamuna (maanantai) päätin lähteä aikaisemmin. Olin sunnuntaina ollut klo 13-17 välillä, nyt kokeilin lähteä jo ennen puoltapäivää. Halusin hyvän paikan, sillä en ole ainoa.

Ehdin Helsinkiin ennen yhtätoista. Ajattelin vaihtaa toiselle puolelle Esplanadia, mutta juuri ennen kun olin ehtinyt asettua uudelle paikalle, tien toisella puolen alkoi soittaa iso romaniporukka. Äänenvoimakkuudessa eivät säästelleet saati ryhmän koossa, mutta biisejä heillä taisi olla vain yksi. Ei minulla ole mitään romaneita saati heidän katusoittoaan vastaan, mutta se tuppaa olemaan usein aika samanlaista. Joko se ärsyttää, tai tekee kovin surulliseksi. Harvemmin mitään kovin omaperäistä, ja lisäksi jalkoihin jäävät paikalliset katusoittajat. Palasin edellisen päivän paikalle ja katsoin tien toisella puolella olevan ravintolan ulkoterassia. Pyysin mielessäni anteeksi, jos aiheutan heille häiriötä myös tänään.

Oli kovin tuulista verrattuna edelliseen päivään, ja porukkaa oli kaduilla vähemmän. Ensimmäisten kolikoiden kilinään kului aikansa. Kivisen alun jälkeen aurinko alkoi pilkottaa, etenkin syötyäni ainokaisen eväsleipäni. Tien nimittäin ylitti yllättäen valkomustapukuinen tarjoilija, kädessään avattu lasipullo pillin kera ja toisessa paperin päällä komeileva pulla. Mitä, minulleko? Pelkäsin aiemmin paikkaa valitessani tosiaan, että häiritsen ravintolan toimintaa. Mutta päin vastoin, sain kuulla tarjoilijoiden kuunnelleen jo edellisenä päivänä soittoani ja ilahtuneen kovasti. Olivat ajatelleet, että ruoka maistuisi. Olin häikäistynyt hyväsydämisyydestä, yllättävästä positiivisesta huomiosta sekä oman musiikkini hyvästä laadusta muiden ihmisten korvissa. Hurjaa!

Mieleeni jäi kuitenkin myös juuri ennen lopettamistani ilmestynyt, varsin sympaattinen pummi. Niin rähjäinen ja kamalan näköinen kuin olikin, olin erityisen otettu, kun mies jäi kuuntelemaan haltioituneena ja oli yksi harvoista, joka kuunteli todella sanoja. Hän kuunteli soittoani useita minuutteja ja itki.Olin aika otettu.

Lopetettuani soittamisen kävin vielä erikseen kiittämässä ravintolan tarjoilijoita heidän huomaavaisuudestaan. Palautin myös lasipullon, jotta he voisivat kierrättää sen. Rahaa kertyi enemmän kuin edellisenä päivänä, sillä ylimääräisten eväiden voimilla jaksoin tunnin pidempään. Huolimatta tuulisemmasta säästä ja siitä, että oli arkipäivä ja vähemmän porukkaa, keskimääräinen tuntipalkkani oli lähestulkoon sama kuin edellisenäkin päivänä. Ja jäi hyvä mieli!

Palatessani rautatieasemalle Amnestyn feissari pysäytti minut. Hän esitteli järjestön toimintaa ja halusi minusta kuukausilahjoittajan. Kerroin olevani jo lahjoittaja Greenpeacella, joten harkitsen uudelleen, kun olen työelämässä. Kuuntelin kuitenkin esittelyn varsin kiinnostuneena ja kerroin, että mielelläni osallistun kuitenkin kampanjoihin allekirjoittamalla vetoomuksia ym. Feissarin kunniaksi mainostan täällä kuitenkin: Amnestyn kuukausilahjoituksen minimi on 5 euroa, joten jos ihmisoikeusasiat koskettavat ja raha-asiat ovat mallillaan, suosittelen. :) Lisäksi hän mainitsi Amnestyn Joku Raja-kampanjan.