keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Punapääksi hennalla

Kuulun valitettavasti niihin ihmisiin, jotka kyllästyvät tietyin väliajoin tukkaansa. Milloin olen lyhentänyt, milloin kasvattanut, vaihtanut kampausta tai pyytänyt ystävää leikkaamaan minulle otsatukan. Aina olen kuitenkin vannonut itselleni, etten koskaan värjää hiuksiani. Pidän luonnollisesta väristäni, enkä kaipaa kemikaaleja turmelemaan sitä. Muutama viikko sitten vakaumukseni kohtasi vastustajansa. Ai kasveillakin värjätään hiuksia? Myin sieluni paholaiselle - päätin kokeilla hennaa.

Odotin tätä hetkeä pitkään, jopa kolme päivää. Olin googlettanut henna-aiheisia keskusteluja ja lukenut muiden kommentteja eri merkeistä ja värjäyskokemuksista. Kuulemma S-marketistakin saa hennaa ja halvalla, mutta joku mainitsi jotain sen huonosta laadusta. Olin eilen suunnannut Ruohonjuureen ostamaan MacUrthin hennaa, jossa luki "voimakkaan punainen". Myyjän mukaan tuo voimakas punainen tarkoitti liekinpunaista eli melko oranssin sävyistä. Nyt pääsin vihdoin kokeilemaan sitä!

Värjäysoperaatio oli ihana! Kiehautin vettä ja kaadoin sitä maltillisesti vihreän hennajauheen päälle. Sekoitin lusikalla ja vein valmiiksi saunalle jäähtymään. Pesin tukan ja valmistauduin mutaleikkeihin. Kuulemma on sotkuista puuhaa. Pyh! Laitoin varmuuden vuoksi voidetta otsaan, niskaan ja korviin. Mitä se loppujen lopuksi auttoi, en tiedä. Otin käteeni puoli kourallista vihreää mutavelliä ja hieroin sitä otsatukkaani. Lieju oli kivan tuntuista ja levisi päässä hyvin. Innoistuin ja lappasin sitä päähäni joka puolelle. Tuntui kuin olisin päässyt toteuttamaan tiedostamatonta lapsuuden unelmaani pään sotkemisesta hienojakoiseen liejuun. Ah! Pyöritin tukan pään ympäri kiinteäksi möykyksi ja laitoin suojaksi suihkumyssyn. Seuraavat puolitoista tuntia hengailin myssy päässä ja tein jotain muuta.
Totuuden hetki koitti, ja sain vaivalloisesti pestyä hennan kokonaan pois. Kuivasin tukan ja katsoin peiliin. En tunnistanut itseäni, mutta väri oli tosi hieno! Kuulemani mukaan hennaa ei saa sitten pois kuin leikkaamalla, joten pitää toivoa, etten kyllästy(ellen halua siiliä tai vaihtoehtoisesti toista hennaväriä). Punaisesta tuskin luovun vähään aikaan muutenkaan, sillä haaveilen punaisista rastoista. Sitä päivää odotellessa, mitähän sitä tekisi seuraavaksi?

lauantai 27. lokakuuta 2012

Erilainen shoppailureissu?

Viime viikolla tein matkani jälleen Matinkylän kierrätyskeskukseen. Tarkoitukseni oli mennä yksin bussilla, mutta perillä sain puhelun vanhemmiltani, että koko perhe tuleekin autolla perästä. Että mitä? Olin iloinen, että sain seuraa, mutta se siitä ekologisesta liikkumisesta...
Tarkoitukseni oli etsiä takki. Toki vanha takkini on vielä käyttökelpoinen, mutta musta väri ei enää iske. Uutta en missän tapauksessa tahdo ostaa, joten on tyydyttävä kierrätettyyn tai tuunattava vanha takki. Päädyin kuitenkin kenkäosastolle ja löysin vitosen maksavat, superkivat tennarit. Miksi joku edes heittää tällaisia kierrätykseen? Kuin uutena olisi sinne kierrätykseen heivattu. Toisen roska on toisen onni, sanotaan.
Kiersin koko rakennuksen läpi ja katsoin tavaroita. Valtava määrä tietokoneita! Olin jo aikaisemmin lähes vannonut, että oman tietokoneeni vanhetessa en koskaan osta uutta. Nyt voin olla varma, että voin olee nyky-yhteiskunnan vaatimuksien mukaisesti ja olla silti melkein ekologinen(tietokone kun tuhlaa sähköä), kun voin ostaa koneen kierrätettynä.
Veli löysi tuolin, äiti useita samanlaisia lehtikoreja. En löytänyt takkeja, ja petyin hieman Kierrätyskeskuksen takkivalikoimiin.

Samalla viikolla myöhemmin menin aNightingalen kanssa Helsinkiin. Halusin ehdottomasti käydä UFF:llä tarkistamassa takkivalikoimat. Selailin takkeja ehkä pari minuuttia, kun löysin jopa kaksi sopivan kokoista ja väristä. Toinen niistä oli oikeasti ihana! Ostin sen. Olin aluksi aivan yllättynyt valikoiman koosta ja laadusta. Tajusin sitten kuitenkin, että tottakai: moni lahjoittaa hyväkuntoiset ja kivat vaatteensa ennemmin UFF:lle kuin Kierrätyskeskukseen (UFF ei tietääkseni myöskään ota vastaan huonokuntoisia vaatteita). Hyvää tekevät molemmat, mutta moni haluaa ennemmin auttaa kehitysmaita kuin tukea Kierrätyskeskuksen ympäristötyötä. Itse priorisoin luonnon ja ympäristön, jos on pakko. Oli miten oli, kierrätys aina kunniaan. Minulle itselleni on sinänsä aivan sama, mistä käytetyt vaatteeni hankin, kunhan yrityksen ym. toiminta on eettistä ja voittoa tavoittelematonta.

Olen pohtinut lähiaikoina myös dyykkausta tapana hankkia tavaroita. Liian moni on kierrätyksen suhteen harmillisen välipitämätön, ja olen kuullut, että roskiksesta voi löytyä jopa aarteita. Astetta hurjempi ruoan dyykkaus kiehtoo minua myös. Ruokaa heitetään pois tonneittain Suomessakin, ja suuri osa kauppojenkin ruoista menee lajittelemattomana sekajätteiden joukkoon. Koska suurin osa on vielä muovipaketeissa, en näkisi mitään syytä, mikseivät kaupat voisi tehdä dyykkausta vähän helpommaksi. Suojetut pakkakset voisi vaikka jättää vain maahan roskiksen viereen ennen niiden poisheittämistä, tai jakaa oikeasti suoraan köyhille ihmisille. ABC:llä työkennellyt siskoni on jälkeenpäin kauhistellut, että edes työntekijät eivät saaneet viedä ruokia kotiin. Sekajäte oli paikka, jonne ne tuli heittää parasta ennen-päiväyksen lähestyessä. Kauppaan tehtiin myös tarkastuskäyntejä, joissa tutkittiin työntekijöiden laukut: jos roskiksesta oli pelastettu ruokia, seurasi potkut.

Olen kierrätyksen suhteen vielä lälly. En ole koskaan harrastanut dyykkausta(olen kyllä kerännyt pulloja melko puhtaista sisäroskiksista), mutta ajattelin kokeilla sitten, kun olen omillani asuva köyhä opiskelija. Miksi ei?

torstai 18. lokakuuta 2012

Ajattelevatko eläimet?

Mitä eläinten päässä liikkuu? Väitteet eläinten tiedostamattomuudesta yllättävät minut yhä uudelleen, sillä olen koko ikäni pitänyt kaikkia eläimiä ajattelevina olentoina, enemmän tai vähemmän. Ihminen sanoo, ettei voi tietää, tunteeko eläin kipua ja ajatteleeko se. Tässä vaiheessa muistan, kun lapsena kovasti pohdin sitä, ovatko muut ihmiset vain tyhjiä kuoria ja olenko minä vain yksin varjomaailmassa. Jos toinenkin ihminen kuitenkin ajattelee oikeasti, miksi ei ajattelisi myös toinen eläin?

Ihminen on kiinnostunut tutkimaan aihetta tieteellisesti kaikenlaisin kokein. Peilikoe lienee yleisin, ja sillä testataan, onko eläin tietoinen itsestään. Kuulemma harva eläin on, ihmisen lisäksi vain norsu, simpanssi ja delfiini. En usko. Edesmennyt kanini luuli koko elämänsä ajan, että peilin toisella puolen on toinen kani. Sen sijaan siskoni kissa ei piittaa peilikuvastaan ollenkaan, vaikka muita kissoja kohtaan se osoittaa selkeästi mielenkiintonsa (koska hän ei ole tottunut kontakteihin muiden kissojen kanssa). Kuinka en voi muka sanoa tämän perusteella, että osa kissoista kykenee ymmärtämään, että peilissä näkyy heijastus itsestä? Tahtooko ihminen osoittaa "tieteellisellä kokeella" vain ylivertaisuutensa muihin eläimiin?

Muistan, kun olin yläasteella uskonnontunnilla ja puhuimme eläimistä. Eräs luokkalaiseni poika yritti kovasti vakuuttaa minulle ihmisen älykkyyttä ja eläinten tyhmyyttä: "Jos esimerkiksi koirat kerran ovat niin viisaita, mikseivät ne osaa rakentaa pulpetteja tai tehdä oppikirjoja?". Muistellessani kommenttia sanasta sanaan en tiedä, tulisiko pojan puolesta itkeä vai nauraa. Koirat eivät tee pulpetteja tai kirjoja, koska 1. he eivät omista peukaloa 2.he eivät yksinkertaisesti TARVITSE niitä. Kumpi oikeastaan on älykkäämpi, turhamaisia välineitä nikkaroiva ja luonnon tuhoamista harjoittava ihminen vai eläin, joka elää luonnon antimilla ja selviytyy sen haasteista ilman keinotekoisia apuvälineitä?
Biologianopettajani sanoi, että on vaarallista väittää toisen lajin olevan alkeellinen, jos ei tiedä siitä mitään. Esimerkiksi arkkibakteerit ovat olleet maapallolla jo miljoonia vuosia samankaltaisina eliöinä ja selvinneet suurista sukupuuttoaalloista. Nyt me kutsumme niitä alkeellisiksi. Onko eliö sitä älykkäämpi, mitä enemmän se muistuttaa ihmistä? Onko älykkyys oikeasti sitä, mitä luulemme sen olevan? Voiko joku toinen laji ulkoavaruudessa pitää meitä saman arvoisena kuin me pidämme kirppuja? Onko ihminen oikeasti evoluution suurin tarkoitus?
Entä jos ihminen saisi tieteeltä joskus tarpeeksi uskottavan vastauksen kysymykseen eläinten ajattelusta ja myöntäisi eläinten yhdenvertaisuuden ihmiseen? Mitä tapahtuisi nykyiselle yhteiskunnalle, ja saisivatko eläimetkin tasavertaisen kohtelun? Tiede voisi hyvinkin mahdollisesti kehittyä tähän suuntaan, vaikkakin kognitiivisen ajattelun tutkiminen on ihmiselläkin erittäin vaikeaa. Mutta onhan jo viime vuosisadalla löydetty DNA ja havaittu, että ihmisen ja simpanssin geeneistä yli 99% on samoja. Ongelma ei ole kuitenkaan ainoastaan tieteellisen tutkimuksen vaikeus vaan se, mitä ihmisen pään sisällä tapahtuu. Jos mikä vain eläin rinnastettaisiin yhtäkkiä ihmiseen, kuinka moni sekasyöjä olisi valmis allekirjoittamaan eläinten oikeudet? Kuinka moni eläinkokeiden kannattaja olisi valmis allekirjoittamaan lain, joka kieltäisi ne?
Lajisyrjinnän häviäminen maailmasta on monen mielestä vain utopia, mutta monen mielestä siihen tulee pyrkiä. Allekirjoitan jälkimmäisen. Mutta entä jos se tosiaan katoaisi? Söisivätkö kaikki vain kasviksia, sallittaisiinko lajienväliset avioliitot vai sallittaisiinko kannibalismi? Emme voi tietää, koska tuskin olemme koskaan kokemassa sitä hetkeä. Ei siksi, etteikö ajatus lajien tasavertaisuudesta olisi hyvä, vaan siksi, että ihminen ei ole.

Vaatteet käyttökelpoisiksi tuunaamalla

Pitkästä aikaa! :)

Olin pari viikkoa sitten Itämeren ekologian kurssilla Tvärminnessä Hangossa koulun kanssa. Kurssilla keräsimme näytteitä mereltä, hiekkarannalta ja rantakalliolta. Tutkimme mm. pohjamudan eliöstöä, rantojen leviä ja pikkueläimiä ja tietenkin sitä, mitä näytteet mahdollisesti voivat kertoa Itämeren tilasta. Valaistuin todella kurssin aikana, sillä en ollut koskaan edes ajatellut, että Itämeressä voi olla kiinnostavaakin elämää. Tutustuin kolmen päivän aikana yli 20 eliölajiin ja heräsin myös Itämeren suojeluhalukkuuteen. Sääli, etten vielä tänä syksynä ehtinyt koulun takia osallistua WWF:n öljyntorjuntakoulutukseen. Ehkä ensi keväänä? Onneksi lukiomme taksvärkkipäivän tuotot menevät Itämeren suojeluun. :3

Kävimme viime perjantaina perheen kanssa mummuni siskon luona kylässä. Sain kassillisen kätettyjä vaatteita (lähinnä farkkuja) käsiini, ja otin itselleni kaksi paitaa ja kahdet farkut (vaikka olen jo kerran vannonut luopuvani farkuista niiden epämukavuuden vuoksi). Toiset olivat vihreät, eli aivan ihanat! Toiset saman kokoiset ja -malliset olivat kauhean väriset, mutta päätin ottaa ne silti. Suunnitelmissani oli värjätä ne. Googlailin illalla tekstiilivärejä ja löysin Uudesta mustasta kirjoituksen koskien nimenomaan farkkujen värjäystä. Tajusin, että nythän tulee sitten käytettyä kauheita kemikaaleja, mutta toisaalta värjättävät farkut ovat niin hirveän väriset ettei niitä käyttäisi enää kukaan tällä vuosikymmenellä(farkut ovat luultavasti muutaman kymmenen vuoden ikäiset). Harmikseni kirjoituksessa mainitun ekovärin(Textil color) jälleenmyyjän sivustot eivät toimineet, joten jouduin turvautumaan Prismasta löytyneeseen Dylonin oliivinvihreään myrkkyyn. Jos nyt täytyy jotain Dylonista mainita, en tykännyt ohjeistuksesta lisätä 500g suolaa(valtava määrä!). Onneksi karkeaa merisuolaa löytyi paljon enemmänkin, tosin jouduin jauhamaan sen tomuksi jotta se varmasti liukenisi. Kaikin muin puolin tykkäsin kovasti kyseisestä oliivinvihreästä väristä. Farkuista tuli vihreän sijaan merensiniset(eli ihanammat kuin suunnittelin), sillä ne olivat alunperin sinivalkoiset. Värjäsin samalla myös valkoisen hameen, itse yläasteella tekemäni valkoisen hupparin(ei koskaan ennen käytetty) sekä valkoisen paidan (jonka sain käytettynä). Väri oli kaunis ja tasainen, ja alan varmasti käyttää värjäämiäni vaatteita. Hupparia olin jo aiemmin tuunaillutkin kierrätyskeskuksen napeilla, mutta värjäys oli kaiken huippu. Farkuista taisi tulla nyt lempparifarkut värin perusteella. Ainoa huono puoli on tietysti sitten farkkukankaan joustamattomuus, kun ottaa huomioon, kuinka mukavuudenhaluinen olen...



Vielä näin lopuksi haluan kiittää eräitä hienoja ystäviäni, jotka ovat poimineet kilokaupalla suppilovahveroita ja lahjoittaneet meille yhteensä ehkä viisi kiloa sieniä tänä syksynä. Äiti innostui sienten kuivattamisesta, mistä pisteet myös äidille(kuivaaminen on aiemmin kovasti harrastamaamme pakastusta ekologisempaa). Maistettiin ensimmäisestä erästä ja melkein syötiin kaikki, sillä kuivatut suppikset ovat aivan mielettömän hyviä. Saunan lauteet ovat parhaillaan täynnä kuivuvia sieniä. Mutta teki sienillä mitä teki, metsäsieniä kannattaa kerätä, syödä ja säilöä kun niitä vielä metsissä on. Kaikki syödyt sienet ovat pois siitä valtavasta ympäristökuormituksesta, mitä jatkuva turha elintarvikekulutus aiheuttaa. Sienet siis kunniaan!




Tein tämän repun vanhoista shortseista

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Kierrätystavaraa!

Olen jo pitkään halunnut käydä kierrätyskeskuksessa Matinkylässä, ja tällä viikolla pääsin vihdoin toteuttamaan pienen unelmani. Tarkoitukseni oli löytää tulevaisuuden kotia varten kierrätetty, kivan näköinen lautassarja, joka ei kirsku haarukan raapaisusta. Ainakin halusin katsoa, onko kierrätyskeskuksen astiavalikoimassa mitään vakavastiotettavaa. Samalla etsin yhä henkseleitä huonolla onnella (Löysin ainoastaan sateenkaarenväriset, jollaisia aNightingalekin tarjosi. Taitavat vain olla liian räikeät).
Tuomio: Matinkylän kierrätyskeskuksen astiaosasto oli UNELMA! Katsoin ihastuksissani valikoiman määrää kaikenlaisista lautasista, laseista, aterimista ja kulhoista erilaisiin kattiloihin ja ihaniin lasipurkkeihin. Hillitsin itseni ja jätin lasipurkit ja kattilat toistaiseksi - muutanhan vasta parin vuoden kuluttua. Lautasia en löytänyt sieltä, mutta tulin vakuuttuneeksi siitä, että sieltä löydän tulevaisuudessa kaiken, mitä tarvitsen keittiöön.
Katsoin läpi myös muun paikan. Askarteluosasto oli hivenen pettymys, vaikka sielläkin oli vaikka mitä. Nappeja löytyi, mutta suurin osa oli melko värittömiä. Poimin muutaman kivan värisen napin, joilla voin tuunata myöhemmin tylsiä pussukoita ja vaatteita. Yritin löytää myös nauhoja, joita voin sitoa ruseteiksi lettien päähän. Yhdet nauhat minulla on, ja ne ovat peräisin vanhoista yöpaidan housuista. Nauhoja en löytänyt, ja napit sain ilmaiseksi kun ne olisivat maksaneet vain 4 senttiä.
Kävin katsomassa myös ilmaisosaston, joka olikin varsinainen aarreaitta. Löysin sieltä kokoiseni ihmisen vanhat farkut, jotka oli leikattu erittäin huonosti shortseiksi. Muuten ne olivat kivat! Tuunasin kotona lahkeet kuntoon ja otin käyttööni(kuva on erittäin huono mutta suuntaa antava). Reissu maksoi kaiken kaikkiaan euron, sillä ostin JRR Tolkienin Hobitti-kirjan, jonka löysin isolta kirjaosastolta. Palapelejäkin katselin laajasta valikoimasta mutten löytänyt mieleistä kuvaa.

Tänään olin töissä Espoon keskuksessa, joten päätin poiketa katsomassa lähetystori Fidan kauppaa. En odottanut mitään, mutta astuessani sisään ihastuin! Kauppa oli pieni, mutta siellä oli vaikka mitä laadukasta tavaraa hyvin halvalla hinnalla (kierrätyskeskuksen veroinen hintataso!). Myös Fidassa oli astiaosasto. Osasto oli pienempi kuin kierrätyskeskuksen, mutta sisälsi siitä huolimatta paljon tavaraa. Aloin katsella lautasia, kun törmäsin unelmaan: viisi kaunista ei-kirskuvaa ruokalautasta, 70 senttiä kappale(lautanen kuvassa)! Sain koko paketin 3,5 eurolla, joten jos kyllästyn niihin tai ne joskus käytössä hajoavat, rahallinen menetys ei ole suuri. Pyöräilin tyytyväisenä kotiin lautaset repussa. Tänne palaan uudelleen! Katselin vaatteitakin jonkin verran, mutta tulin siihen tulokseen, etten tarvitse nyt mitään.

Suosittelen siis ehdottomasti käymään läpi ainakin Fidan ja Kierrätyskeskuksen astiavalikoimat, kun jotain puuttuu. Valikoimat ovat yllättävän laajat, ja aina on mahdollisuus löytää kaikkea kivaa halvalla ja vieläpä ilman ekomorkkista! :)


torstai 26. heinäkuuta 2012

Kirpputoria ja kierrätystä

Viime lauantaina räjäytin kaappini auki ja aloin kasata turhia tavaroita. Lajittelin tavaroita, joita haluan säästää serkulleni ja niitä, joista haluan eroon heti-nyt-ikuisesti. Vanhempani olivat päättäneet, että lähtisimme sunnuntaina kirpputorille myymään. Tyhjensin myös vaatekaappejani, sillä saan aivan mielettömästi käytettyjä vaatteita ilmaseksi, viimeksi siskoltani. Osa vanhoista jää aina käyttämättä.

Omia tavaroitani en saanut kovasti myytyä, mutta veljeni pääsi eroon kymmenistä Aku Ankan taskukirjoistaan. Keräilykappaleet hän laittoi huutonettiin. Päätin kuitenkin, etten ota takaisin myymättömiä tavaroitani: äitini vei ne lähetystori Fidaan, jossa ne luultavasti löytävät lopulta uuden omistajan.
Innostuin kovasti tavaroista luopumisesta, sillä materiaalin omistaminen ahdistaa minua. Olen lajitellut useita kiloja vanhoja papereita ja heittänyt paperinkeräykseen. Työ on ollut valtava, kun vanhoista kirjeistä on tuhottava kaikki henkilöllisyystiedot. Tunsin kuitenkin suuren helpotuksen, kun sain vietyä paperinkeräykseen taas suuren määrän roskapaperia. Saan pahoja morkkiksia jos en kierrätä.

Suunnitelmissani on ollut käydä lähipäivinä kierrätyskeskuksessa. Olin yhtenä päivänä käymässä UFFilla, ja löysin ihanan (käytetyn) mekon! En ole käyttänyt sitä vielä itse, sillä haluan lyhentää sen helmaa. Tosin äidin ompelukone on hiukan toimintakyvytön tällä hetkellä. Olen aikaisemminkin tuunannut sillä käytettyjä vaatteita: lyhentänyt kaksi isoäidin vanhaa hametta, kaventanut kaksi jättisuurta paitaa(joista toisen ompelu on vielä kesken) ja muuttanut tädin vanhan mekon itselleni sopivaksi hameeksi. Hame tosin vaatii henkselit, sillä en ole kovin taitava ompelija, ja hame on löysä. Kriteerini henkseleillekin tosin on, että ne ovat käytetyt ja näyttävät hyvältä. Jos ostan uutta, tulee karmea ekomorkkis, joka nykyisin tulee jo yhden ei-luomukiivin ostaimisesta. Elämäni on rajoittunutta, mutta toisaalta omatuntoni säilyy puhtaana, kun en tee mitään morkkista aiheuttavaa. Plus miinus nolla ja olen tyytyväinen itseeni. :)

torstai 12. heinäkuuta 2012

Pyörä kuntoon!

Noin vuosi sitten polkupyöräni varastettiin juna-asemalta sen ollessa siellä lukittuna yhden ainoan yön. Löysin pyörän myöhemmin ja vein takaisin kotiin, mutta kuukauden kuluttua se vietiin jälleen kotipihasta - tällä kertaa lopullisesti. Olin kiintynyt siihen ajatukseen, että pyöräni ei saa koskaan olla uusi, kiiltävä tai muutenkaan erityisen hieno. Omaa silmää sen tulisi kuitenkin miellyttää. Tarvitsin kovasti pyörän, mutta nettihuutokaupoissa oli vaikeaa löytää sellaista, johon löytyisi myyjältä myös alkuperäinen ostokuitti.

Mökillä käydessäni olin onnekas. Isoisäni ja tämän veljen varastoista löytyi pyöriä vaikka millä mitalla, kaikki vailla käyttäjää. Löytyi kaksi mahdollista pyörää, joista valitsin sinisen Jupiterin. Alunperin "isosetäni" löysi pyörän roskalavalta ja kunnosti sitä. Kumit olivat puhki, mutta fiksausoperaatio tehtäisiin kotona.

Vaihdoin ensimmäisen kerran koskaan renkaita polkupyörään. En ennen tiennyt pyörän rakenteesta mitään. Pyörään ostetut uudet ulkokumit olivat liian suuret, joten vain sisäkumit voitiin vaihtaa. Väärät renkaat viemme takaisin kauppaan myöhemmin. Isä sanoi, että vanhoja ulkokumeja voisi kuitenkin käyttää vielä niin pitkään kun ne kestävät. Sitten hän kertoi keksineensä nuorena pyöräharrastajana tavan hyödyntää ulkokumit täydellisesti.

Polkupyörän kumien vahvistaminen

Leikkaa vanhoista ulkokumeista keskikaistale (n.2-3cm). Älä leikkaa kuitenkaan sivusta saksilla, sillä reunoilla on metallia. Katkaise kaistale ja aseta se uuden ulkokumin sisään siten, että se on saman suuntainen uuden renkaan kanssa. Kaistale on hivenen liian pitkä uuden renkaan sisään, joten leikkaa siitä jonkin verran pois, jotta päät sopivat yhteen. Asenna renkaat muuten normaalisti, sisäkumi luonnollisesti ulkokumin ja "vahvistuskumin" alle. Toimi isällä aikanaan paksurenkaisemmassa pyörässä, minulla myös näemmä hyvin ohutrenkaisessa kaupunkipyörässä. Vahvistuskumeilla voi kuluttaa ulkokumin huoletta aivan puhki asti, mikäli niin paljon pyöräilee.

Vihin pyörän käyttöön, kun renkaat olivat paikallaan ja veli oli pumpannut ne täyteen ilmaa. Menin onnellisena ajamaan pyörälläni liikenneympyrää ympäri.

keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Katusoittamista osa II

Hei! Haluaisin jatkaa kertomustani katusoittokokemuksistani. Olen käynyt soittamassa jo useamman kerran ja rohjennut jopa aivan keskelle Espaa soittamaan. Ihmiset ovat jääneet kuuntelemaan mielellään, osa on jopa ymmärtänyt sanomani. Laulan suomeksi, mutta myös turistit ovat kannustaneet maailmanparannuslaulamistani sen jälkeen, kun pystytin kaksikielisen kyltin: "Hei, olen Ella ja haluan pelastaa maapallon. Laulan omia sävellyksiäni ja kerään rahaa levyn tekoon. Hello. I'm Ella. I'm singing my own songs to save our planet." Hymyilevä olemukseni, laulujen sanat, sävel, teksti tai kaikki yhtenä kokonaisuutena saivat juttuni toimimaan. Sain kasaan enemmän rahaa kuin olin kuvitellutkaan saavani päivässä. Kyllä näillä levy tehdään, ja sitten pelastetaan pallo!

Humalaiset eivät ole onneksi ainoita, jotka ovat jääneet tekemään tuttavuutta kanssani. Olin laulamassa kappalettani, joka kertoi pienestä maailmanparantajatytöstä. Lauloin juuri sanat "pelastakaa tämä maa, jos se teitä kiinnostaa", kun ohitseni pyöräili eräs vanhempi miehenkilö. Tämä jäi kuuntelemaan ja innostui musiikistani ja sanomastani kovasti. Hän oli itsekin luontoihminen, joka tekee omaa musiikkia kyseisestä aiheesta. Sovimme tapaamisen seuraavalle päivälle ja keskustelimme jopa pari tuntia ihmisen ja luonnon suhteesta. Ensimmäisen kerran koskaan sain vapaasti keskustella normaalisti vaiettavista aiheista. Yksi on se, kuinka pitkälle ihminen saa mennä eläinkokeiden suhteen, jos kyseessä on ihmishengen pelastaminen. Henkilökohtainen, monen mielestä jotenkin karu mielipiteeni on, että ihmiselle kuuluvat ylellisyydet kuuluu testata vapaaehtoisilla ihmisillä, ei eläimillä. Keskustelutoverini oli suuresta ikäerosta ja taustoista huolimatta monessa asiassa varsin samaa mieltä kanssani. Hän sanoi, että ihmisen ja luonnon välinen yhteys on nykymaailmassa katkennut ja se tulee löytää. Oivalsin, että yhteyttä syö myös ihmisen terminologia: sanat "ihminen" ja "eläin" ovat lähes väistämättä puheessa eroteltuja, vaikka ihminen on eläin itsessään. Eläimiksi lasketaan kaikki muut eläinlajit paitsi ihminen. Mahdetaankohan tulevaisuudessa kieltää sana "eläin"? Sehän on tarkemmin katsottuna lähes loukkaava ilmaus. Keskustelutoverini sanoi, että "eläimet" ovat enemmänkin kuin pikkusisaruksiamme, joita täytyy suojella ja joiden kanssa tulee elää tasavertaisena.
Tulimme siihen tulokseen, ettei ihminen voi olla koskaan täydellinen asioissa, joita tekee. Siksi ihmisen tulisi alistua luonnolle ja kunnioittaa sitä kuin "äitiä", ei määrätä sitä itse ja leikkiä Jumalaa. Ennen luonto määräsi ja rajoitti ihmisen toimintaa, nykyään ihminen luonnon toimintaa. Kuin vene olisi kaatunut väärin päin. Kuinka käykään...

Näin tunnepuolella katusoittaminen on tuonut paljon iloa ja elämyksiä, etenkin sitä kautta, että olen saanut aivan tuntemattomilta niin sanallista kuin sanatontakin palautetta. Olen "pelastanut maapalloa" tavallani, vaikka vaikutus olisikin vielä varsin pientä. Vielä teen levyn, joka välittää kuulijalle sanomani vielä katusoittoa tehokkaammin.
Fyysisesti soittaminen monta tuntia kerrallaan on kuitenkin raskasta. Laulaminen itsessään vaatii paljon, kitaran kielet nirhaavat sormia hajalle, jatkuva istuminen tekee kipeää selälle ja toisinaan myös eväät ovat huonot. Humalaisten kohtaamiseen liittyvä varautuneisuus ja osittainen pelko syövät henkistäkin puolta. Annan ihmisille paljon energiaa aina kun laulan. Olen joutunut pitämään välipäiviä uupumuksen vuoksi. Silti, kaikki on sen arvoista. Toki soittaminen käy myös mukavasta kesätyöstä rahallisesti, mutta suurin vetävä voima sen tekemiseen on kutsumus. Haluan tehdä tätä ja pelastaa maapallon, onnistuin siinä tai en. Erään ohitseni kulkeneen perheen isä sanoi, että tehtäväni on mahdoton. Myöhemmin eräs hyvin onnelliselta vaikuttava mieshenkilö jäi ihastuksissaan kuuntelemaan, taputti minua olalle ja hihkaisi innoissaan "IHANA missio sulla! Jatka vaan!". Itse uskon vahvasti muutoksen mahdollisuuteen.


Tänään pidin sään vuoksi välipäivää ja hengasin Helsingissä ystäväni kanssa. Iloiset feissarit halusivat kovasti jutella. Ilmoitin Greenpeacen feissareille, että olen jo lahjoittaja. Tänään kuitenkin kuulin Greenpeacelta myös jotain uutta: Arktis-kampanja on kasvanut. Nyt vasta pääsenkin sisälle juttuun, ei ainoastaan yksinkertaisten vetoomusten kautta. Nyt Arktiksen innokas pelastaja voi luoda kampanjan sivuille oman profiilin ja värvätä kampanjaan lisää ihmisiä. Sivuilla voi julkaista aiheeseen liittyviä valokuvia, videoita ym. omaa materiaalia kampanjan edistämiseksi. Kun värvää toisen mukaan tai omasta tuotannosta tykätään, saa pisteitä. Innostuin, kun yksi vaihtoehto oli tehdä lauluja. Todellakin, nyt teen Arktikselle uuden hittibiisin! Laulun sanat on puoliksi luotu jo, ehkä viikon kuluessa teen kappaleen valmiiksi ja ehkä osallistun sillä kampanjaan.
Olen facebookissa kovin arka, mutta blogissani mielelläni mainostan kampanjaa.
Tule jääkarhujen mukaan pelastamaan Arktista teolliselta hyväksikäytöltä.

Jämäruokia kaapista

Lyhyehkö ruokapäiväkirja erään viikon ajalta.

Keskiviikko 27.6
Palasin keskiviikkona mökiltä itsekseni bussilla ja junalla. Vaihto tapahtui Jyväskylässä, joka on itselleni täysin vierasta seutua. Matka sujui kuitenkin varsin mallikkaasti, enkä onnistunut eksymään juna-asemalla.

Kotona minua odotti lähes tyhjä jääkaappi, jossa oli mm. muutama porkkana, parsakaali, avaamaton raejuustopurkki("parasta ennen" mennyt päivää aiemmin umpeen) sekä yksi isokokoinen herkkusieni. Myös joitakin margariinipakettien loppuja sekä kasvisruokakermaa löytyi, myös kuivahtanut vanha Oltermanni. Pakastimesta löytyi eräpäämäistä syötävää, mm. kasviksia ja sipulirenkaita. Kuivatavarat oli pääosin viety mökille, mutta jäljellä olivat kaikki pavut, linssit, herneet, makaroonit ja ohrasuurimot. Jääkaappia tuijottava voisi sanoa, ettei täällä ole mitään, mutta tosiasiassa ruokaa on aivan mielettömästi.

Päätin tehdä kokeilun, jota en ollut koskaan ennen tehnyt. Edessä olisi lähes kokonainen viikko yksin oleskelua kotona, täysin minun ehdoillani. Vihdoinkin tilaisuus elää niin ekosti kuin voi. Päätin, että muutamaa omenaa, luomukaurahiutaleita ja kauramaitoa lukuunottamatta en osta mitään. En edes vessapaperia, vaikka sitä on jäljellä puoli rullaa.

Ensimmäisenä iltana olin kovin nälkäinen, ja halusin katsoa Taru sormusten herrasta-Kaksi tornia pidennetyn elokuvan. Olin kotimatkalla noutanut sen kirjastosta mukaani. Jos tutuilla ei ole lainata elokuvaa, suosittelen lainaamista kirjastosta, vaikka joutuisikin odottamaan useampia viikkoja(mm. Lord of the rings on suosittu). Naarmuisuuden haitat minimoituvat, kun DVD-levyn pesee astianpesuaineella ja kuivaa pyyhkeellä huolellisesti ennen käyttöä.
Kello oli jo paljon, joten oli kiire saada ruokaa tehtyä, jotta ehtisin katsoa neljä tuntia elokuvaa ihmisten aikoihin. Uhriksi joutuivat äklönrasvaiset sipulirenkaat pakastimen kätköistä ja muutama makarooni. Lisäksi avasin  Parasta ennen-päivän ohittaneen raejuustopurkin. Sipulirenkaat poltin pannulla pohjaan, muuten ruoka oli ihan maistuvaa, joskin olisi kaivannut vähän ketsuppia(jota ei kaapissa ollut).

Torstai 28.6
Seuraavana aamuna söin vanhentuvaa, jo hiukan kovaa ruisleipää. Yh! Perheessäni ostetaan leipää aina liikaa, koska osa laitetaan pakastimeen. Todellisuudessa avattuja pusseja on pakastimen ulkopuolellakin niin paljon, ettei kukaan ehdi syödä niitä loppuun. Käytännössä vain minä syön leipää lähes joka aamu ja ilta, siksi "pakko" ostaa lisää leipää on hiukan kummallinen. Tai oikeastaan, miksi edes ostaa niin paljon ja niin montaa laatua leipiä. Ehkä se on tapa. Nyt jouduin kohtaamaan karun todellisuuden, jossa joudun uhrautumaan näiden kovettuneiden ruisleipien syöjäksi, vaikka pakastimessa olisi aivan ihanaa, siemenillä koristettua ja kuitupitoista leipää, jota niin mielelläni söisin. Mutta ei, en halua sortua tuhlailuun.

Kävin kaupassa hakemassa mainitsemani tarvikkeet: kolme luomuomenaa, luomukaurahiutaleita ja kauramaitoa. Ennen sitä olin ollut kuntosalilla, jossa soi Radio Aalto. Siellä pyöri ohjelma, jossa puhuttiin luomuruuasta. Närkästyin aika todella, sillä eräs nainen ilmoitti, ettei osta luomukaurahiutaleita, sillä ne maksavat "4 euroa per kilo". Anteeksi mitä? Radio-ohjelman innoittamana vertasin kaurahiutaleiden hintoja myöhemmin kaupassa. Eroa luomun ja 'normin' välillä oli ehkä muutama kymmenen senttiä! Luomun kilohinta ei ollut edes kahta euroa. Radio-ohjelmassa oleva nainen levitti siis julkisesti väärää tietoa, liekö sitten vahingossa. Lisäksi ohjelmassa väitettiin, että luomua syövät lähinnä vain pääkaupunkiseutulaiset elitistit, jotka haluavat pönkittää egoaan ja arvostelevat sitten muita. Luomuruokaa tarkasteltiin ekologisuuden sijaan terveysruokana ja todettiin, ettei se tutkimusten mukaan vaikuta siihenkään. Ehei, eihän KUKAAN syö luomua siksi, että haluaa tukea ympäristäystävällisempää maataloutta. Mikä näitä radion tyyppejä vaivaa?

Illalla höyrytin parsakaalin ja pari porkkanaa. Ruokaa jäi runsaasti yli, sillä en jaksanut syödä kaikkea vaikka luulin, että ruokaa on vain vähän. Tein illalla pannulla omenaherkkua(ohje kirjoituksen lopussa). Hyvää oli, ongelmana vain se, että syön siitä itseni lähes poikkeuksetta ähkytäyteen.

Perjantai 29.6-Sunnuntai1.7
Seuraavana aamuna söin normi luomukaurapuuroa(se oli myös lounaani, kello oli 11 kun heräsin). Myöhemmin otin jääkaapista edellisenä päivänä höyrytetyt parsakaalit(mitä jäi yli) sekä herkkusienen. Pilkoin hyvin pieniksi paloiksi. Olin edellisenä iltana laittanut vanhoja luomulinssejä veteen, joten ne voisi hyvin keittää. Keitin ne, ja laitoin vuokaan kasvisten joukkoon. Keitin vielä jonkin verran tummia makarooneja, jotka lisäsin joukkoon. Heitin sekaan vielä nahistuneen tomaatin ja raastoin kovaksi känttyyntyneet juustot raasteeksi päälle. Löysin sopivasti vielä ruokakermaa, joka kruunasi makaroonilaatikon. Uuniin, ja hyvää tuli! Siitäkin huolimatta, että ketsuppi puuttui. Pienestä vuoasta riitti minulle neljä annosta, jotka jakautuivat useille päiville. Aamiaiseksi saatoin syödä puuroa tai leipää. Lauantaina en syönyt kotona lainkaan lounasta tai päivällistä, sillä kävin Helsinki Pride-kulkueessa marssimassa ja söin eväitä siellä. Illalla olin lapsenvahtina seuraavaan aamuun.

Maanantai 2.7 - Keskiviikko 4.7
Seuraavalla viikolla jatkoin vielä tempaustani. Tein mungpavuista, ohrasuurimoista, pakastemaisseista, vanhasta kurkusta ja porkkanoista jälleen eräänlaisen laatikon, johon tungin tällä kertaa tomaattimurskaa. Yhtä hyvää ei tullut kuin makaroonilaatikosta, mutta kai vaihteluakin pitää olla. Ohrasuurimoilla korvaa riisin varsin hyvin, mikäli maapallo kuuluu mielenkiinnonkohteisiin. Samalta eivät maistu, mutta ero näkyy hiilijalanjäljessä. Mm. Suomen Luonnonsuojeluliitto kehottaa korvaamaan riisin ohrasuurimoilla.

Laatikostani riitti ruokaa vielä keskiviikolle, sillä söin välillä omenaherkkua, leipää ja kaurapuuroa. Onneksi leipä loppui, niin pääsin käsiksi pakastimen syövereihin. Harmikseni se himoitsemani siemenleipä loppui alta aikayksikön. Sentään ei ole leipälaatikossa toistaiseksi leipiä, joita täytyisi pakolla syödä pois.


Yhteenveto:
Olen tämän viikon aikana todennut, että perheellämme on ikävä tapa hamstrata ruokaa niin pakastimeen, kuivatavarakaappiin, leipälaatikkoon kuin jääkaappiinkin. Papujen, linssien ja muiden pitkään säilyvien tuotteiden kohdalla ei ole ongelmaa, sillä ne säilyvät pitkään. Toisinaan niitä voisi kuitenkin myös syödä pois sen sijaan, että ostaisi tilalle jatkuvasti uusia elintarvikkeita. Olen mitannut papuja/linssejä yhteen vuoalliseen aina desin itselleni, ja siitä on ollut jo liiaksi yhteen ateriaan. Toisaalta olen toiminut siten ympäristöystävällisesti, sillä olen tehnyt kerralla ison erän, jota lämmitän mikrossa pienemmissä erissä myöhemmin.
Jääkaapissamme on yhä porkkanoita pilaantumassa, sillä en ole ehtinyt niitä käyttää. Se on harmillista, ja tästä voi huomata, että kasviksiakin on liikaa(vaikka en edes ostanut niitä!). Porkkanat tuskin olisivat huvenneet silloinkaan, jos perhe olisi ollut kokonaisuudessaan paikalla.

Olen toisinaan kiistellyt vanhempieni kanssa suurista ruokaostoseristä. Mielestäni erät voisivat olla pienemmät. Jäin itse kaipaamaan margariinia ja ketsuppia viikon aikana, mutta muuten ruokaa oli yllättävän paljon tarpeisiini. Perheemme ostaa aina suuren määrän ruokaa kerralla koko viikolle, jolloin tulee ostettua helposti paljon valmisruokaa, pakasteruokaa ja tolkuton määrä kasviksia, joista suuri osa heitetään lopulta pois. Samalla tarvitaan ruokatarvikkeiden kotiinkuljetukseen aina autoa. Syynä ovat painavat "ruokakassit". Jaahas.
Kannattaisikohan sittenkin käydä tekemässä ostoksia pienissä erissä? Taloudessamme asuu neljä henkilöä, joista päivittäin lähtee kaupungille vähintään yksi kerrallaan. Yleensä julkisilla tai kävellen. Mitä jos olisikin niin, että se ketsuppia kaipaava lähettäisi tekstiviestin kotoa poistuneelle henkilölle, jotta tämä voisi kotimatkalla poiketa kaupassa hakemassa kyseisen tarvikkeen? Tai ruokaa illaksi? Tällöin pysyisi kontrolli paremmin siitä, mitä jääkaapissa on ja ei ole. Kaappi ei ole liian täynnä, ja päivän ruoat suunnitellaan edellisenä päivänä tai syömispäivänä. Kuivatavaroita on hyvä olla, jotta voisi laiskana päivänä tehdä niistä nopean aterian. Kuitavarat ovat pakasteruokia parempi vaihtoehto.


Omenaherkku Ellasen tapaan:

Rakastan epämääräistä ruuanlaittoa. Siksi en ole määritellyt mittoja.

-margariinia sopiva köntti
-kaurahiutaleita sen verran kun aikoo syödä
-yksi tai useampi omena, maun mukaan
-halutessa sokeria, hunajaa, kanelia ym.
-kauramaitoa lisukkeeksi

1. Kuumenna margariinikökö pannulla tai uunissa tarpeeksi suuressa vuuassa(jos syöjiä on paljon, suosittelen uunia! Pannulla tulee 1-2 henkilölle, ja lopputulos on hivenen rapeampi). Pilko samalla omenat. Poista ensin siemenkota, niin pilkkominen on helpompaa. Tee pienehköjä kuutioita, joita on miellyttävä syödä.

2.Jos teet uunissa, kaada isoon kulhoon sen verran kaurahiutaleita kun on tarkoitus syödä. Kaada päälle sula margariini ja sekoita hyvin, jotta kaurahiutaleet ovat tasaisen rasvaisia. Jos teet pannulla, voit kauhoa kaurahiutaleita suoraan pannulle. Laita omenakuutiot pannulle mukaan, tai vauhtoehtoisesti laita omenakuutiot suoraan vuokaan ja kaada hiutaleet päälle.
3.Laita uuniin. Ennen tätä voit halutessasi laittaa mukaan hunajaa, sokeria tai kanelia(miksei kaikkea). Itse en laita, sillä pidän kaurahiutaleiden mausta sellaisenaan(poikkeus: jos käyttää ihan ruokaöljyä margariinin sijaan, mikä on terveellisempi mutta eri makuinen vaihtoehto, kannattaa maustaa...).
Pannulla riittää, että kuuluu kiva paistosihinä. Kansi kannattaa laittaa päälle. Keksin pannuvaihtoehdon uunimme ollessa rikki. Omenaherkku on valmista, kun hiutaleet tuntuvat kypsyneen vähän ja omenat ovat hiukan pehmentyneet.
4.Tarjoilulle on useita vaihtoehtoja. Perheessämme on ollut tapana syödä herkku maidon kanssa(omalla kohdallani kauramaito). Mielikuvitustakin voi käyttää.



maanantai 2. heinäkuuta 2012

Mitä jos pelastetaan katusoitolla maapallo?

Päätin sunnuntaina vihdoinkin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni ja mennä katusoittamaan. Valitsin paikaksi Esplanadin puiston Helsingin keskustasta. Paikka oli ensimmäinen johon päädyin, etenkin, kun saavuin niin myöhään että romanibändi oli ehtinyt vallata puiston keskiosan.

Mukanani oli teräskielinen akustinen kitara, pyörillä varustettu vedettävä vahvistin ja siihen kuuluva puhemikrofoni, jonka kiinnitin puisella pyykkipojalla lettiini. Mikrofoniviritelmäni oli ehkä koominen, mutta kieltämättä aika sympaattinen.

Istahdin nurmikolle tien viereen, laitoin kamat kohdalleen ja jätin epäröimisen. Tämä on esiintyminen. Ei kulunut aikaakaan, kun omat kolikkoni kitaralaukun pohjalla saivat seuraa. Lauloin maapallon pelastamisesta, pandakarhuista, talouskasvusta ja maailmanparantajaprinsessasta. Olin kiinnittänyt kitaralaukun sisäkanteen lapun:"Hei, olen Ella (sukunimeni), ja haluan pelastaa maapallon. Kerään rahaa levyn tekoon." En tiedä oliko se lapun, laulun sanojen, sävelen vai oman säteilyni ansiota, mutta lopputulokseksi sain keskimäärin 7 euroa tunnilta! Ei paha. Yksi humalainen mies pyysi saada soittaa kitaraani, ja kieltäydyttyäni kohteliaasti useammankin kerran tyyppi tajusi lähteä. Ensimmäinen katusoittoon liittyvä pelkoni kohdattu, ja voitettu! Sain osakseni enimmäkseen aurinkoisia hymyjä ja kiinnostuneita katseita. Ei mitään negatiivista!

Seuraavana aamuna (maanantai) päätin lähteä aikaisemmin. Olin sunnuntaina ollut klo 13-17 välillä, nyt kokeilin lähteä jo ennen puoltapäivää. Halusin hyvän paikan, sillä en ole ainoa.

Ehdin Helsinkiin ennen yhtätoista. Ajattelin vaihtaa toiselle puolelle Esplanadia, mutta juuri ennen kun olin ehtinyt asettua uudelle paikalle, tien toisella puolen alkoi soittaa iso romaniporukka. Äänenvoimakkuudessa eivät säästelleet saati ryhmän koossa, mutta biisejä heillä taisi olla vain yksi. Ei minulla ole mitään romaneita saati heidän katusoittoaan vastaan, mutta se tuppaa olemaan usein aika samanlaista. Joko se ärsyttää, tai tekee kovin surulliseksi. Harvemmin mitään kovin omaperäistä, ja lisäksi jalkoihin jäävät paikalliset katusoittajat. Palasin edellisen päivän paikalle ja katsoin tien toisella puolella olevan ravintolan ulkoterassia. Pyysin mielessäni anteeksi, jos aiheutan heille häiriötä myös tänään.

Oli kovin tuulista verrattuna edelliseen päivään, ja porukkaa oli kaduilla vähemmän. Ensimmäisten kolikoiden kilinään kului aikansa. Kivisen alun jälkeen aurinko alkoi pilkottaa, etenkin syötyäni ainokaisen eväsleipäni. Tien nimittäin ylitti yllättäen valkomustapukuinen tarjoilija, kädessään avattu lasipullo pillin kera ja toisessa paperin päällä komeileva pulla. Mitä, minulleko? Pelkäsin aiemmin paikkaa valitessani tosiaan, että häiritsen ravintolan toimintaa. Mutta päin vastoin, sain kuulla tarjoilijoiden kuunnelleen jo edellisenä päivänä soittoani ja ilahtuneen kovasti. Olivat ajatelleet, että ruoka maistuisi. Olin häikäistynyt hyväsydämisyydestä, yllättävästä positiivisesta huomiosta sekä oman musiikkini hyvästä laadusta muiden ihmisten korvissa. Hurjaa!

Mieleeni jäi kuitenkin myös juuri ennen lopettamistani ilmestynyt, varsin sympaattinen pummi. Niin rähjäinen ja kamalan näköinen kuin olikin, olin erityisen otettu, kun mies jäi kuuntelemaan haltioituneena ja oli yksi harvoista, joka kuunteli todella sanoja. Hän kuunteli soittoani useita minuutteja ja itki.Olin aika otettu.

Lopetettuani soittamisen kävin vielä erikseen kiittämässä ravintolan tarjoilijoita heidän huomaavaisuudestaan. Palautin myös lasipullon, jotta he voisivat kierrättää sen. Rahaa kertyi enemmän kuin edellisenä päivänä, sillä ylimääräisten eväiden voimilla jaksoin tunnin pidempään. Huolimatta tuulisemmasta säästä ja siitä, että oli arkipäivä ja vähemmän porukkaa, keskimääräinen tuntipalkkani oli lähestulkoon sama kuin edellisenäkin päivänä. Ja jäi hyvä mieli!

Palatessani rautatieasemalle Amnestyn feissari pysäytti minut. Hän esitteli järjestön toimintaa ja halusi minusta kuukausilahjoittajan. Kerroin olevani jo lahjoittaja Greenpeacella, joten harkitsen uudelleen, kun olen työelämässä. Kuuntelin kuitenkin esittelyn varsin kiinnostuneena ja kerroin, että mielelläni osallistun kuitenkin kampanjoihin allekirjoittamalla vetoomuksia ym. Feissarin kunniaksi mainostan täällä kuitenkin: Amnestyn kuukausilahjoituksen minimi on 5 euroa, joten jos ihmisoikeusasiat koskettavat ja raha-asiat ovat mallillaan, suosittelen. :) Lisäksi hän mainitsi Amnestyn Joku Raja-kampanjan.

torstai 21. kesäkuuta 2012

Vaatevaihtokauppaa

Moi! Ehdin kirjoittaa vielä yhden blogimerkinnän ennen lähtöä. Eilen siskoni tuli harmittelemaan, ettei hänelle luvattu mamman vanha mekko mahdu hänelle. Näin mekon ensimmäistä kertaa ja ilmoitin ottavani sen MIELELLÄNI käyttöön! Mekko oli tosi pieni ja vaikea laittaa päälle. Mutta se sopi, eikä edes puristanut. Samanlaista mekkoa ei kadulla näe. :)
Vastapalveluksi aloin tietenkin etsiä paisuneesta vaatekaapistani vaatteita siskolleni. Olen saanut ehkä liikaakin ihania vaatteita Ruotsissa asuvalta pikkuserkulta, siskolta ja tädiltä. Hyvin vähän olen ostanut itse viime aikoina, ehkä kaksi hametta. Ja käytetyt kengät. Mikä on tietysti hyvä!

Löysin paljonkin vaatteita, joita en ole loppujen lopuksi käyttänyt kuin kerran tai en kertaakaan. Farkkuja en ole laittanut jalkaani yli vuoteen, sillä koen ne nykyään erittäin epämukaviksi. Ostaessa farkut olivat juuri sopivat, mutta en tullut ajatelleeksi, kuinka ne voivat venyä. Kaikki farkkuni paitsi kahdet eivät enää istu, vaan alkavat roikkua ikävästi. Ja tarvitsen vyön. Siskolle ne sopivat loistavasti, ja sain vaatekaapistani pois kahdet ehjät farkut ja kaksi pitkähihaista kivaa paitaa. Seuraavaksi lähetin kaverille viestiä, josko hän olisi kiinnostunut eräästä kivasta paidasta, joka ei enää millään ilveellä sovi edes minulle.
Loppu hyvin kaikki hyvin, sain myös siskon vanhan valkoisen hameen. Moni vaate jäi vielä käyttämättömäksi kaappiin, mutta niitä voi tietenkin yrittää laittaa kavereille eteenpäin. Tai myydä.

Vähän tietysti kirpaisi antaa farkut pois. Toiset maksoivat uutena ainakin sata euroa! Ne myös menevät satavarmasti uudella käyttäjällään rikki parin viikon sisään kuten muutkin hänen housunsa. Siispä sanoin hänelle, että tuo takaisin sitten jos vähääkään repeää. Pikkusisko opettaa, kuinka parsitaan! :)

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Vau, vaikutin!

Noin viikko sitten sain yhtäkkiä innostuksen selailla ympäristöjärjestöjen (kuten WWF ja Greenpeace) nettisivuja. Aloin täytellä kaiken maailman vetoomuksia Greenpeacen sivuilla. Mm. pelastin Arktiksen ja vaadin ydinvastuuta. Tästä sain inspiraation toimia, olinhan jo kuullut aiemminkin, että lähikaupoilta kannattaa vaatia ympäristöystävällisiä tuotteita. Olin juuri myös innostunut tutkimaan kalan alkuperää WWF:n kalakampanjan vaikutuksesta.

Olin siis juuri laittamassa veljeni kanssa pakastepitsoja uuniin, kun huomasin ensimmäistä kertaa, että tonnikalapitsassakin on sitä vältettävää TONNIKALAA. Apua, oikeesti! Aloin etsiä pakkauksesta lisämerkintöjä tonnikalan alkuperästä, tuloksetta. Menin jopa Dr.Oetkerin sivuille ja etsin tietoa, mutta se puuttui aivan kokonaan. Järkyttävää! Siispä lähetin palautetta.

En huomannut tallentaa mihinkään kopiota lähettämästäni viestistä, mutta tiivistäen:
-Ilmaisin perheemme olevan heidän pakastepitsojensa ostaja
-Kehuin tuotteita
-Ilmaisin huoleni siitä, ettei tonnikalan alkuperää saa selville pakkauksesta. Toivoin enemmän läpinäkyvyyttä. Ilmoitin, että toivon kalan täyttävän kestävän kalastuksen kriteerit ja olevan mielellään MSC-sertifioitua(etenkin, kun kyseessä on TONNIKALA).
-Toivoin myös vähempää suolapitoisuutta pitsoihin ja kuitupitoisempia pohjia.(kyllä, olen myös terveysintoilija)
-Toivoin, että voisivat välittää toiveeni edelleen Saksaan tuotekehitykseen.

Sain osakseni melkoisen yllätyksen, kun kävin tänään postilaatikolla. Dr.Oetker Suomi oli vastannut! Hihkuin ilosta, sillä en ollut edes muistanut koko asiaa ja koin itseni yllättäen hyvin tärkeäksi, sillä vastaus oli tullut kirjeen muodossa. Erikseen, MINULLE. Sain tietää tonnikalapitsasta seuraavaa:

"Tonnikalat pyydetään vapailta vesiltä. Lajike on Skip Jack. Pyydystyspaikat ovat Tyynellä valtamerellä Filippiinien läheisyydessä. Kalastajatunnuksista ja puhtaista pyyntitavoista on kirjalliset tiedot sekä 'Dolphin safe' sertifikaatti - eli kalastus tapahtuu delfiinejä vahingoittamatta. Omissa tuotantolaitoksissamme kiinnitetään erityistä humiota raaka-aineiden laatuun ja puhtauteen.
- - Välitämme palautteesi Saksan tuotekehitykseemme." (viestiä lyhennetty)

Tunne oli että VAU, pienellä mutta asiallisella palautteellani oli tosiaan merkitystä! Tonnikala sai kouluarvosanalla pisteet 6½, sillä se oli sentään sertifioitu jollain tasolla ja Skip jack-lajike on ainakin WWF:n kalaoppaan mukaan "harkitse"-listalla. Eli keltaista näyttää, ei sentään punaista! WWF:n suosituslistalle tonnikala ei ymmärtääkseni pääse missään muodossa paitsi MSC-sertifioituna. Asiakaspalvelusta Dr.Oetker sai kuitenkin nyt pisteitä, ehkä ostan yrityksen kasvispakastepitsoja jatkossakin. Tonnikalapitsasta täytynee pitää veljen kanssa kuitenkin nyt keskustelu, josko jokin toinen, tonnikalaton kalapitsa olisi korvaava vaihtoehto.

Pienillä teoilla

Täten avaan ensimmäisen blogini, varokaa! Tulen kirjoittamaan elämästäni pienen maailmanparantajan näkökulmasta. Mitä jos pelastetaan yhdessä maapallo, pienillä teoilla?

Aluksi voisin kertoa jonkin verran itsestäni. :)
En muista, milloin luonnonsuojeluhalukkuuteni on syntynyt. En ole mielestäni koskaan ollut erityisen epäekologinen - ajattelematon ja tietämätön kylläkin.
Intoilu taisi alkaa erään kriisin jälkeen 15-vuotiaana. Sain yhtäkkiä innostuspuuskan ryhtyä kasvissyöjäksi. En kokonaan, jätin ensin pois vain punaisen lihan. Viikon päästä katsoin lautasella kiljuvaa kanankoipea enkä sen jälkeen syönyt kanaa enää koskaan, saati muuta lihaa mereneläviä lukuunottamatta. Silloinen kaverini soimasi minua liian nopeasta ja tiukasta muutoksesta eikä uskonut sen kestävän. Pari viikkoa haaveilinkin vielä makkarasta ja maksalaatikosta, mutta sittemmin unohdin miltä ne maistuvat ja olen ainakin pari vuotta elellyt aika vaivattomasti samalla linjalla. Minua voisi kutsua ruokavalioni puolesta pescovegetaristiksi. Kutsun itseäni silti ennemmin kasvissyöjäksi, sillä se on terminä helpompi ymmärtää sekasyöjien keskuudessa. Toivottavasti en loukkaa sillä niitä oikeita vegejä!
Ruokavalionmuutostempauksen jälkeen elin puoli vuotta käyttämättä shampoota ja pesin tukkani 10 litran ämpärissä säästääkseni vettä. Vanhoille tavoille olen sittemmin lipsunut vedenkäytön suhteen, mutta tein kompromissin shampooasian kanssa ja jätin myrkyt kauppaan. Luomushamppoilla mennään nykyään!
Nyt olen 18-vuotias ja lukiossa. Kirjoitin biologiasta keväällä Eximian(uusintaan menee!), mistä voi päätellä että biologia on suuri intohimoni. Sitäpaitsi luonnonsuojeluaate sopii sen kanssa hyvin yhteen! Toinen itselleni erityisen tärkeä asia on musiikki ja laulaminen. Olen soittanut kitaraa 10-vuotiaasta ja laulanut 15-vuotiaasta lähtien.
Aloin tänä keväänä tehdä omia biisejä, joiden aiheena on ilmastonmuutos ja luonnonsuojelu(yllätys!). Kappaleita on kertynyt kevään/kesän aikana jo viisi, ja olen löytänyt laulamisesta loistavan keinon ilmaista tunteitani ja mielipiteitäni. Säestän itseäni kitaralla ja laulan omia sävellyksiäni. (Luomiskauteni taisi muuten alkaa täysi-ikäkriisin seurauksena. Kannattaa näemmä kriiseillä!)
Suunnitelmissani on kokeilla katusoittamista tänä kesänä. Saa nähdä. ;)